Mitä, nauroiko se ääneen?

Heidi Hoo Q-teatterissa oli hyvä, ja Hesarin arvostelija pääsi liian helpolla antaessaan suurimmilta osin negatiivista palautetta. Ja nyt Hesarin kriitikon mukaan on aika rauhallisemmalle sekä lyyrisemmälle teatterille. Suurin piirtein näillä sanoin. Okei, mutta musta on hyvä, että teatteri vaihteeksi oli provosoiva sekä keskustelua herättävä. Ja mitä niistä näyttelijäsuorituksista? Mun mielestä ne kolme naista teki hemmetin hienot roolisuoritukset, olivat ohjaajan valinnat tekstin kaaren suhteen sitten millaiset tahansa. Tässä huomaa ihmisten erilaiset tottumukset mitä tahansa esitystä seuratessa. Osa ei tunnu erottavan ohjaajan/dramaturgin valintoja ja sitten itse niiden todellisten duunareiden, näyttelijöitten työtä annetuissa raameissa.

Ihanaa kokea olevansa oikeutetusti eri mieltä. Tai ainahan omat mielipiteet ovat oikeutettuja. Enemmän niistä tuntuu vaan saavan irti kun ovet paukkuvat ja toistensa vastakkaiset teesit taistelevat avoimesti keskenään.

Itse asiassa luulen toisinaan ihan vain omasta ilostani ottavani nokkiini. Onhan se nyt tylsää pitemmän päälle olla koko ajan samaa mieltä tai iloinen. "Kaikki on vaan ihan kivaa". No ei todellakaan ole. Ja jos satun lukemaan elokuva-arvostelun, josta välittyy sellainen olo, että kriitikko ei ole edes käynyt salin puolella vaan referoi nätisti ja "omin sanoin" pääjuonen, niin oksat pois.

Vai onko musta ihan oikeasti tulossa vainoharhainen? Eihän kaikkea pitäisi aina ottaa niin henkeen ja vereen. Mutta kun otan.
Sisällä kiehuu, päätän sitten hetkittäisesti innostua jääkiekosta ja uudelleen opetella pelin säännöt tai huomata nauravani esitykselle kaikkien muiden seuratessa hiljaa paikoillaan.
Kiehuisivat muutkin, heittäytyisivät enemmän.

Minä olin myyty siitä hetkestä lähtien, kun laitoit teeheni hunajaa ilman että pyysin. Niin, ihastuminen ja kevät tulevat taasen samaan aikaan. Kiehu pata, kiehu!