Heart of Glass

Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin. Keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän.

Thursday, November 09, 2006

Radio ?

Voila!
Nyt toivon mahdollisimman monta bloggaajaa esittämään nimiehdotuksia radio-ohjelmalle, jonka kesto on noin puoli tuntia. Kyse on kovanluokan puheohjelmasta, lähellä omaa elänmää, kulttuuria ja mielenkiintoa. Rehellistä keskustelua, johon osallistuu aina myös vieras/vieraita henkilö/itä.

Tässä pari ehdotusta alkuun:

1. Ruokala
2. Pysäkki
3. Aula
4. ...

... Antaa palaa toverit, ehdotuksia ilmaan!

Wednesday, November 08, 2006

Kolme rullaa uunista ulos.

En ole viime aikoina ollut kartalla ajan suhteen. Ihmettelen, että miten nyt on jo lunta. Mutta pienet asiat herättävät tästä ajattomuuden horroksesta. Huomasin, että Teakin ennakkotehtävät olivat tulleet nettiin. Mitä, nyt jo? Mutta onhan nyt jo marraskuu.

Huojentavaa on se, ettei enää tarvitse ennakkotehtäviä uurastaa. Tai no, tiedetään. Never say ever. Saattaa olla, että parin vuoden päästä on haku puuartesaanikoulutukseen, jos kyynisyys valtaa tällä alalla mielen.

Toinen asia, joka sai ymmärtämään ajan kulua, olivat hakemani valokuvat. Olen pyöritellyt sormissani kolmea filmirullaa jo useamman kuukauden ajan odottaen sitä oikeaa hetkeä. Ja tietysti sitä hetkeä, kun on rahaa.

Kuvista näkyi iki-ihana Lissabon, näkyi mummini hautajaiskuvat, näkyi viime kesän Suomenlinnan reissu. Ja samalla tuntui puristava tunne hautajaisista, ihana helle Portugalista, ja tietysti kuului korvissa kaikuva nauru Suomenlinnan nurmikolta.

Näitä valokuvia tovin katseltuani, vietin toisen hetken peilin edessä. Missä se ajan kulu kasvoissani näkyy, entä lantiossani? Minne olenkaan tullut? Nykyiseen huoneeseeni lukeutuu jo monia tunteita. Missäköhän vaiheessa elämää muistuu mieleeni pakkasen kirpeys nykyisen huoneeni ikkunaluukusta?

Tuesday, October 31, 2006

Aamu Pohjoisrannassa

Tuesday, October 10, 2006

Uutisia.

Mistä aloittaisi? Pohjois-Korea tarttuu viimeiseen oljenkorteen ja päättää kokeilla, mitä ydinkoe saa aikaan. Muut maat jyrisevät, jopa Kiina moittii tekosia. Mutta mieleeni herää kysymys siitä, että miksi vasta nyt kiinnostaa tällä kansainvälisellä tasolla? Pohjois-Korea on uhkaillut ydinohjelmallaan jo pitkään, ja kaikki tuntuvat olevan aivan ulalla siitä, mitä tämän salamyhkäisen diktaattorihallinnon alla oikeasti tapahtuu. Ainakin tämän päivän Hesarista kävi ilmi, että Pohjois-Koreassa on yli parikymmentä Miljoonaa ihmistä nälänhädässä. Sehän on relusti neljä kertaa Suomen väkiluku!

Tänään luennolla professorimme Nordestreng mainitsi siitä, että niin vapaata mediailmapiiriä, joka 1990-luvun alussa vaikutti Venäjällä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ei ole koskaan ollut. Silloin Venäjällä pääsivät parin vuoden ajan uurastamaan ammattitoimittajat, joukossa Anna Politkovskaja.
Mutta mitä sitten tapahtui? Otettiin askeleita taaksepäin ja saavuttiin samaan sensuurin ja kriitikoiden vaimentamiseen, kuin Neuvostoliiton aikaan. Milloin edistys pysyy raiteilla, joille se alun perin lähtee? Mitä tapahtuu, jos Pohjois-Korean valta rapistuu, ja glastnostin ja perestroikan tapaiset uudistukset rantautuvat vanhan diktatuurin päälle? Lähtisikö humanitaarinen kehitys sielläkin liikkeelle kovalla vauhdilla ja palaisi pian lähtökuoppiinsa bumerangin lailla?

En edes halua ajatella mahdollisuutta siitä, että Yhdysvallat lähtee muutaman toverusvaltion kanssa rantauttamaan Pohjois-Koreaan vientituotteena demokrtatiaa. Olemme kaikki todistaneet uutiskuvista kuinka siinä viimeisimmän kerran kävi. Täytyy löytää toinen keino. Tämän voisi kuvitella olevan, ainakin edes hetkittäisesti, asioiden todellinen ja peloton raportointi. Tuntuu siltä, kuin tämä pelon ilmapiiri ei olisi enää vain kansalaisten, vaan myös päättäjien vitsaus. Totuutta ei voida paljastaa, koska silloin sitä paljastaa kaikki virheensä. Kuinka kävikään Unkarissa? Totuus tuli vahingossa julki, kansa raivostui. Mutta totuutena sekin parempi, kuin salailu?

Thursday, September 21, 2006

Tampere on pyöreä.

Heli muutti. Hän sai kokea monenmoista uutta. Ihmistä, kuppilaa, humppalaa ja tuutoria. Hän ei ollut ihan varma, että oliko tuulen suunta oikea. Mutta ainakin uusi elämä päätti tuulla ja kunnolla. Kylmät väreet, huono ryhti, tykkääkö joku kyttyrää jos hekottelee luennoilla? Niillä on vaan niin outo artikulaatio.

Olen päättänyt päivittää itseäni tähän maailmaan. Olen usein aloittanut kirjoittamaan, mutta sitten iskee päin pläsiä: ”Et hei tyttö, sä oot vaan tyttö ja miten sä voit kuvitella et jengii jaksaa kiinnostaa et onko sulla Helsinki-ikävä vai Tampere-ikävä vai ihan vaan mustan makkaran himo?”.
Niin olen aina lopettanut kesken kaiken. Täällä toimittajakoulussa sitä opitaan kaiketi liian itsekriittiseksi ja tutkailevaksi. Joopajoo.

Mulla on ollut lähinnä sellainen olo, että gimme the camera, bring me the riot, mutta sitten mä muistan, että on pakko kai aina uida vähän sakeamman nesteen läpi ennen kuin pääsee itse äksöniin käsiksi. Eli pienimuotoinen, sanallinen kuvaus opinahjostani. Ensimmäinen vuosi sisältää paljon teoriaa ja yhteisopintoja muiden yhteiskuntatietävien ja toimittajalinjalaisten kanssa. Toinen vuosi, ne TEKEE meistä kameran ystävistä VUODESSA niin osaavia sekä kameran että taiton että graafisen suunnittelun saralla, että voidaan mennä neljän kuukauden työharjoitteluun johonkin lehteen ja sanoa ”Moro, oisko teillä mitään duunin tynkää?”.

Että aika on aika kunnianhimoista. Mutta kyllä mää silti tästä tykkään.

Eilen me olimme suunnistamassa ympyrää. Mulla oli päällä kalastajan releet ja musta silmä. Saimme joukkueellemme kunniamaininnan. Kiitos, Verna, Sussu, Telle, Maria ja Mari. En muista nyt meidän raivokkaita merinimiä. Paitsi omani, olin The Bomb, ja uhosin, että tänään menisin Vostokin jalkapallojoukkueen (Dynamon) riveihin näyttämään Luupille mistä kana pissii ja pallo maaliin vierii. Eli pienoinen murnutus mahassa, mutta nyt ei auta, uhous on tehty ja Dynamon rivit tärisee vasemman laitapakin hytkytyksen voimalla tänään kello 15.00.

Huomenna aamulla rientää Heli kuuntelemaan vanhoja toimittajakettuja, jonka jälkeen hän suuntaa kohti meri-ilmastoa, eli entistä kotikaupunkia. Hän on ajatellut perustavansa kuvablogin, kunhan saa koneensa tehtaalta. Sekä tietysti vastata Maijan haasteeseen. Heli miettii usein ystäviään eri puolella Suomen tai Maailman maata. ”On se rohkeaa porukkaa, mutta täytyy vain uskaltaa”, ajattelee hän ja hörppää kahvista hitusen- raivokas jalkapallon kiilto silmissään. Tämä on pallonmuotoinen päivä ja yksi kummallinen elämä.

Tuesday, August 08, 2006

Parasta on extemporee!

Aikatauluja, suunnitelmia, lukujärjestyksiä, työvuorolistoja, sopimuksia, tapaamisia, kokouksia ja lupauksia.

Parasta on kuin karistaa kaikki nämä toviksi ja hyppää hetkessä syntyneen idean matkaan. Usein tiedostaa ettei asioissa, joihin yhtäkkiä ryhtyy, ole oikeasti mitään järkeä; niihin ei ole varaa eikä aikaa. Mutta juuri se tekee niistä ihanan paheellisia, tosi kutkuttavia ja mielettömän rentouttavia.

Eilen oltiin kävelemässä Panun kanssa kauppaan ostamaan jotain halpaa illaksi, mutta päätettiinkin mennä nepalilaiseen. Se oli ehkä vähän ajattelematonta, mutta päätettiin yhteistuumin huolehtia siitä myöhemmin.

Arkipäivän extemporee auttaa jaksamaan iltavuoroja ja aikatauluja.

Thursday, July 27, 2006

Kuka pelkää Paulaa?

Koska olen aina ollut kova mielipiteitäni laukomaan yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista, niin tuon taasen yhden mielipiteen julki. On Mahtavaa, että Paula Koivuniemi voitti Iskelmä-Finlandian. "Go-go", sanoo Heli ja mieli sen kuin keventyy.
Tässä on nyt ollut vähän kärvistelyn makua viime päivinä. Niin monet ihmiset ja asiat ovat ärsyttäneet. Blogihan on tähän aina oiva väylä. Mutta en aio tehdä listaa. Sanon vaan, että wannabe-trendi-etu-jee-jeet ottakaa nyt hemmetti vähän oppia tuosta keski-iän viisaudesta. Pistäkää vaihteeksi sen Helsinkiläisen radion tilalle soimaan vaikka Radio Suomi ja sen kuunnelmat tai ihan vaan Iskelmä. Tähdet radallaan ja sitä rataa. Minua ärsyttää noista hip-radioista raikavat kilpailut… ”Nyt on hei viisi minuuttia aikaa laittaa tänne oikea vastaus!” Mitä? Soittakaa jotain, johon minäkin voisin samaistua kun eihän minulla oikeasti ole mitään yhteistä Cashin kanssa.
Mutta Paula Paula, sinusta tykkää täällä Helsingin helteessä Heli. Paransit viikkoni. Tai iskelmä-henkeen voisi sanoa et pilvet mun pääni päältä karkaa, kun kuuman tunteen musisointisi mulle kantaa.