Kuka pelkää Paulaa?

Koska olen aina ollut kova mielipiteitäni laukomaan yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista, niin tuon taasen yhden mielipiteen julki. On Mahtavaa, että Paula Koivuniemi voitti Iskelmä-Finlandian. "Go-go", sanoo Heli ja mieli sen kuin keventyy.
Tässä on nyt ollut vähän kärvistelyn makua viime päivinä. Niin monet ihmiset ja asiat ovat ärsyttäneet. Blogihan on tähän aina oiva väylä. Mutta en aio tehdä listaa. Sanon vaan, että wannabe-trendi-etu-jee-jeet ottakaa nyt hemmetti vähän oppia tuosta keski-iän viisaudesta. Pistäkää vaihteeksi sen Helsinkiläisen radion tilalle soimaan vaikka Radio Suomi ja sen kuunnelmat tai ihan vaan Iskelmä. Tähdet radallaan ja sitä rataa. Minua ärsyttää noista hip-radioista raikavat kilpailut… ”Nyt on hei viisi minuuttia aikaa laittaa tänne oikea vastaus!” Mitä? Soittakaa jotain, johon minäkin voisin samaistua kun eihän minulla oikeasti ole mitään yhteistä Cashin kanssa.
Mutta Paula Paula, sinusta tykkää täällä Helsingin helteessä Heli. Paransit viikkoni. Tai iskelmä-henkeen voisi sanoa et pilvet mun pääni päältä karkaa, kun kuuman tunteen musisointisi mulle kantaa.

"Ekaksi mä teen.."

Onko silloin valmis palaamaan kotiin ja arkeen, kun huomaamatta alkaa surffailla yliopiston sivuilla etsien metodikurssin ja saksan tuntien aikatauluja? Tai romantisoi mielessään baari-iltaa Uudenmaankadulla? Päivä Suomenlinnassa on jo pitkään tuntunut taivaalliselta. Onneksi ennen metodeita, tenttejä ja seminaareja on kesää vielä jäljellä.

Iltaisin olen kahden vaiheilla, en halua ummistaa silmiäni, koska jokainen unessa vietetty hetki on pois Hampurin sykkeestä, mutta samalla perhosia lentää jo vatsassa kotiinpaluun takia.

Pienenä Kertun kanssa aloitimme kotiinpaluun suunnittelun puolentoista viikon kohdalla kolmen viikon kesälomamatkalla. Mitä mä teen ekaksi, kenelle mä soitan tokaksi ja kuka on kotona, kuka mökillä?

Kotiinpaluun ajatteluun liittyy usein myös elämänmuutoksen tai ainakin elämäntavan parannuksen suunnitteleminen. Tottakai olen tälläkin kertaa päättänyt aloittaa joogan, tavata viime vuotta enemmän kavereita ja ottaa elämän vähän aikaisempaa rauhallisemmin...

Onnea vielä rakkaat opiskelupaikan lunastaneet murut! Kohta nähdään;)

Jäähyväiskammo

Minulla on ollut aina vaikeuksia sanoa hei-
hei. Pelkään jäähyväisiä.

Usein haluaisin sanoa vain näkemiin, mutta
joskus on pakko myöntää, että tämä on samalla
myös hyvästi. Me emme tule koskaan enää näke-
mään.

Koen että pystyn suurimman osan aikaa hallit-
semaan tunteitani. Tiedän, että itken helpos-
ti, kun minua loukataan, mutta elokuvissa en
ole itkenyt varmaankaan koskaan.

Sanoessani näkemiin olen kuitenkin yllätty-
nyt omaa käytöstäni useasti. Esikoulun kevät-
juhlassa vuodatin kyyneleitä "yhden aikakau-
den päättymiselle", mutta lähtiessäni vaihto-
oppilaaksi kiirehdin turvatarkastukseen tätieni
kyynelehtiessä. Viime sunnuntaina silmäkulmani
kostui, kun mietin pikkusiskoani kolmen viikon
päästä lentokentällä matkalla Amerikkaan. Onko
toisten matkaan saattaminen rankempaa, kun oma
lähteminen?

Laimeneeko jäähyväiskammo iän karttuessa? Eskarin
kevätjuhlissa kyynelehtiessä en vielä tiennyt,
miten monta hienoa hetkeä ja elämänvaihetta tule-
vat vuodet tuo, ehkä siksi se tuntui niin haikea-
lta ja lopulliselta. Kouluun lähtö tuntui hypyltä
tuntemattomaan, vähän niin kuin myöhemmin ylioppi-
lastodistus kädessä lukiosta ulos astuminen.

Hypyt tuntemattomaan eivät siis loppuneet, eivät-
kä toivottavasti tule loppumaankaan, mutta tunte-
muksen rinnalle on viime vuosina tullut myös uusi
fiilis. Miettiessäni Kertun lähtöä vaihto-oppi-
laaksi tajuan, miten mullistavaan elämänvaihee-
seen hän on astumassa ja se tekee hetkestä herkän.
Yhä useammin jäähyväiset tuovat siis mieleen myös
hetkiä omasta historiasta.

Viikon kuluttua on taas jäähyväisten aika. Taakse
jää yksi tärkeä osoite, kokemus ja ystävät. Sen o-
len eskariajoista oppinut, että ne, jotka ovat jää-
däkseen, jäävät rinnalle. Kun yksi ovi sulkeutuu,
tähän mennessä on aina avautunut enemmin tai myö-
hemmin uusi.

33002, 40003, 00100?

Kiire. Nyt on jumalaton kiire. Me kaikki tiedämme, että pian alkaa se rysäys, jolloin kaikki uudet opiskelijat kehä kolmosen ulkopuolelta alkavat etsiä raivopäissään uutta asuntoa, uudesta kaupungista.
Otetaan mikä vaan, missä ei vessa vuoda 24 tuntia ja tapetit vyöry seiniä pitkin alas.
Taka-Töölö, Kamppi, miksi ei Pikku- Huopalahti?
Niin, miksi ei.

Kaikki olivat aika päättäväisiä sinä elokuisena päivänä kun näemme nykyisen asuntomme ensi kerran. Aika karmeat lattiat, mutta tilava. Minulle ainoa todella outo asia oli matalat katot.

Nyt siitä on vuosi. Useita kuukausi siitä, kun istuimme yhdessä oluella, ja minä en vain saanut päästäni elämäni ensimmäistä sekä kamalinta asunnon näyttöä Kampissa. En käytä kliseitä ajasta, mutta nyt menee lujaa.

Mirja kirjoitti tulevasta. Harva tietää, moni haluaa, usea etsii. Kauan. Ristiriita syntyy siitä, että miksi minun pitäisi asettua jonoon ja nöyrästi nieleskellä sitä, että haluan yhdelle halutuimmista aloista. Ja vaan sen tähden, että moni ei heti saa mitä haluaa. Mitä sitten? Jos on itse jo pariin paikkaan pyrkinyt, saanut kirjeet, jotka alkavat sanoilla ”Hyvä hakija, valitettavasti tämän vuoden opiskelijavalinnoissa valinta ei osunut sinuun..”, niin miksi ei saisi röyhkeästi ajatella ääneen, että minä ansaitsen tämän?
Koska niin tekee moni muukin. Niin ansaitsee moni muukin.

Olisi ihan hyvä valinta lähteä Australiaan poimimaan hedelmiä, mutta miksi tekisi niin jos tietää.

Suomalaisille opetetaan nöyryyttä pienestä pitäen. Se on kuin uskon asia. Hiljainen sopimus.
Se on hyvästä, toisinaan. Olen vain ajatellut, että millä asenteella sitä olisi hyvä olla ennen tuloksia, että pettymys olisi mahdollisimman pieni. Lukemista ja tehtyä työtä en vähättele, vaikka näyttäisin sitten kuinka tyhmältä tahansa kun en pääsekään sisään hitonmoisella lukuarsenaalilla. Tätä ennalta preppaamista ei myöskään helpota läheisten ystävien haku samaan opiskelupaikkaan.

Kaikki kuitenkin uskovat muiden onneen, opitun nöyryytensä kautta. Itse en kyllä tiedä mihin uskoa. Olen aikalailla välitilassa. Tämähän se kaikkein rankin pääsykoe taitaakin olla, tulosten odottaminen.

Tulosten odottaminen, ja mahdollisesti päättäminen opiskelupaikan vastaanotosta. Jyväskylään maksaa reilu 20 euroa, matkassa kestää neljästä viiteen tuntia. Unohdin aika puolustusmaisesti parisuhteeni mahdolliset vaikeudet lukemisen aikana. Nyt se iskee. Tahtoo, tahtoo! Mutta kuinka paljon ja mitä?

Pesimme tänään Ellan kanssa ikkunat. Likavedessä näkyi eletty aika. Nyt on kiire, mutta en tiedä mihin. Ensi vuoden postinumero selviää parin viikon päästä. Sitä ennen on pakko päästä kampaajalle.