Jäähyväiskammo

Minulla on ollut aina vaikeuksia sanoa hei-
hei. Pelkään jäähyväisiä.

Usein haluaisin sanoa vain näkemiin, mutta
joskus on pakko myöntää, että tämä on samalla
myös hyvästi. Me emme tule koskaan enää näke-
mään.

Koen että pystyn suurimman osan aikaa hallit-
semaan tunteitani. Tiedän, että itken helpos-
ti, kun minua loukataan, mutta elokuvissa en
ole itkenyt varmaankaan koskaan.

Sanoessani näkemiin olen kuitenkin yllätty-
nyt omaa käytöstäni useasti. Esikoulun kevät-
juhlassa vuodatin kyyneleitä "yhden aikakau-
den päättymiselle", mutta lähtiessäni vaihto-
oppilaaksi kiirehdin turvatarkastukseen tätieni
kyynelehtiessä. Viime sunnuntaina silmäkulmani
kostui, kun mietin pikkusiskoani kolmen viikon
päästä lentokentällä matkalla Amerikkaan. Onko
toisten matkaan saattaminen rankempaa, kun oma
lähteminen?

Laimeneeko jäähyväiskammo iän karttuessa? Eskarin
kevätjuhlissa kyynelehtiessä en vielä tiennyt,
miten monta hienoa hetkeä ja elämänvaihetta tule-
vat vuodet tuo, ehkä siksi se tuntui niin haikea-
lta ja lopulliselta. Kouluun lähtö tuntui hypyltä
tuntemattomaan, vähän niin kuin myöhemmin ylioppi-
lastodistus kädessä lukiosta ulos astuminen.

Hypyt tuntemattomaan eivät siis loppuneet, eivät-
kä toivottavasti tule loppumaankaan, mutta tunte-
muksen rinnalle on viime vuosina tullut myös uusi
fiilis. Miettiessäni Kertun lähtöä vaihto-oppi-
laaksi tajuan, miten mullistavaan elämänvaihee-
seen hän on astumassa ja se tekee hetkestä herkän.
Yhä useammin jäähyväiset tuovat siis mieleen myös
hetkiä omasta historiasta.

Viikon kuluttua on taas jäähyväisten aika. Taakse
jää yksi tärkeä osoite, kokemus ja ystävät. Sen o-
len eskariajoista oppinut, että ne, jotka ovat jää-
däkseen, jäävät rinnalle. Kun yksi ovi sulkeutuu,
tähän mennessä on aina avautunut enemmin tai myö-
hemmin uusi.