Pidä huivista kiinni, Tatjana!

Olen mitä syön.

Tänään olen ollut suuri. Olen lukenut kahdenkymmenen euron edestä.
Lukupiirimme verotti minulta viiden euron tonnikalaleivät, kahden euron karpalomehun, kaksi euron kahvia sekä viiden euron siiderin. Viimeisintä tarvitsin, jotta pääsin samalle tasolle ranskalaisen situationistin, Guy Debordin kanssa. Hyvä mies, mutta hullu. Vai mistä minä tiedän oliko hän hyvä mies. Ehkä hän joi ja harrasti naisia. Liikaa.

Mutta ei, usein lukiessani tätä tulevaa elämän etappia varten, huomaan harhailevani epäolennaisilla poluilla. Olikohan sillä vaimo ja vaimolla ammatti? Mikäköhän on tämän kirjailijan lempi rentoutumismuoto? Sitä voisi pitää tauon…

Hyppään toiseen aiheeseen, joka on syömisen ohella toinen tätä päivää nostattanut teema. Ihastuminen. Myönnettäköön, ihastun kohteliaisiin ihmisiin. Tänään ihastumissaldoni on huomattava, kaksi.

Loikkaan jälleen.

Minulla ei ole avoautoa. Mitä sillä tekisi talvet? Olisiko se yhtä hyödytön kuin meidän oma parveke. Kevään tullen muistaisi taas sen olemassaolon, edessä olisi kakan kuuraus. Kiitos Verna ja Alina! Seuraavaksi on minun vuoroni, ikkunat! Meiltä ei enää näe ulos! Näen oman naamani. Mieleeni muistuu se Kaurismäen elokuva, jossa näytteli vielä se toinen luottokasvo, jonka nimeä en muista- elokuvan nimen kylläkin.

Huomenna menen Tampereelle. Siellä olen ihastunut jo moneen otteeseen tämän kevään aikana. Tampere on Suomen Firenze. Jos ette ymmärrä, käykää Italiassa. Tämän vertauskuvan minulle opetti muuten eräs hyvä mies.