En ole viime aikoina ollut kartalla ajan suhteen. Ihmettelen, että miten nyt on jo lunta. Mutta pienet asiat herättävät tästä ajattomuuden horroksesta. Huomasin, että Teakin ennakkotehtävät olivat tulleet nettiin. Mitä, nyt jo? Mutta onhan nyt jo marraskuu.
Huojentavaa on se, ettei enää tarvitse ennakkotehtäviä uurastaa. Tai no, tiedetään. Never say ever. Saattaa olla, että parin vuoden päästä on haku puuartesaanikoulutukseen, jos kyynisyys valtaa tällä alalla mielen.
Toinen asia, joka sai ymmärtämään ajan kulua, olivat hakemani valokuvat. Olen pyöritellyt sormissani kolmea filmirullaa jo useamman kuukauden ajan odottaen sitä oikeaa hetkeä. Ja tietysti sitä hetkeä, kun on rahaa.
Kuvista näkyi iki-ihana Lissabon, näkyi mummini hautajaiskuvat, näkyi viime kesän Suomenlinnan reissu. Ja samalla tuntui puristava tunne hautajaisista, ihana helle Portugalista, ja tietysti kuului korvissa kaikuva nauru Suomenlinnan nurmikolta.
Näitä valokuvia tovin katseltuani, vietin toisen hetken peilin edessä. Missä se ajan kulu kasvoissani näkyy, entä lantiossani? Minne olenkaan tullut? Nykyiseen huoneeseeni lukeutuu jo monia tunteita. Missäköhän vaiheessa elämää muistuu mieleeni pakkasen kirpeys nykyisen huoneeni ikkunaluukusta?
